Eilen oli merkkipäivä. Quru täytti 10 kk ja siitä on tulossa oikea mies. Sehän on jo 4 kk vanhasta lähtien nostanut säännöllisesti kinttua (ai miten niin mallioppimista uroslaumassa), tosin 9 viikkosena ekan kerran teki sen jo papereille, kesken leikin/painin. Viikonloppuna lauantaina nähtiin ensimmäiset kuopimiset ja murinat pissin päälle! Pikkasen meinattiin revetä, kun ääntä oli niin mahottomasti ja aivan 100 prosenttista varmuutta niistä omien kinttujen asetteluista ei ollut. Eilen oltiin lenkillä uusilla seuduilla, kuopiminen ja miehistely jatkui! Ja tuon lisäksi siitä on tulossa vahtimies! Joonas kävi varastolla mein takapihalla ja Quru pisti sellaset rähinät ikkunassa, että ei kyllä tunkeilijoitten pitäs päästä meille hiipimään (no ehkä Verttikin sanansa sanoisi ja Elmo pyörittäs vaan häntäänsä ;)) No lauantaina Joonas tuli kaupungilta ja Qupa oli harjattavana. Laskin sen siitä menemään, ni meni "rähinällä" ovella, että kukas meille on tunkemassa, mutta sehän olikin Jonttu eli jippikajee riemua. Sama riemu olis kyllä varmaan ollut kaikille tulijoille, mutta jänniä piirteitä ja liittyvät varmaan myös ikään, mutta näkee siitä, ettei mikään herra lapanen ole Qurukaan! ;D Saamme siis olla napakoina ja tarkkoina, vaikka kuin sukulakutassut yrittääkin kietoa meitä ympärilleen...
Eilen olis ollu toinenkin merkkipäivä, Morris olisi täyttäny 5 vuotta. Se on miusta aikas vähän ja silti kuolemasta on kohta jo vuosi. Mutta elämähän ei ole jossittelua varten, vaikka sitä jokainen joskus tekee, vaikka ei siitä tavasta pitäisikään. Minusta se on joskus myös ihan ok, mutta tässä tilanteessa ei. Ennemmin elän tätä hetkeä ja teen lisää muistoja muisteltavaksi, kun ei se eläminen vie Morrin muistoa mihinkään, eikä tapahtuneita saa tapahtumattomiksi.
Eilen olis ollu toinenkin merkkipäivä, Morris olisi täyttäny 5 vuotta. Se on miusta aikas vähän ja silti kuolemasta on kohta jo vuosi. Mutta elämähän ei ole jossittelua varten, vaikka sitä jokainen joskus tekee, vaikka ei siitä tavasta pitäisikään. Minusta se on joskus myös ihan ok, mutta tässä tilanteessa ei. Ennemmin elän tätä hetkeä ja teen lisää muistoja muisteltavaksi, kun ei se eläminen vie Morrin muistoa mihinkään, eikä tapahtuneita saa tapahtumattomiksi.
Pakko on ihailla sun asennetta Morrikseen suhtautumisessa. Vaiks mulla ei ees periaatteessa sais olla Jessen suhteen valitettavaa elämän epäreiluudesta, koska elämähän meni vaan ihan niin kuin sen kuuluukin, tekee mun silti vielä liian usein mieli kiljua, huutaa ja kiroilla samanaikaisesti kynsin ja hampain menneessä roikkuen. Tuntuu, että muu elämä jatkaa eteenpäin, mutta mä en. Oikein kauhulla odotan huhtikuuta, siellä kun on pienen ajan sisällä vuosipäivät Menetyksestä ja Jessen syntymäpäivä.
VastaaPoistaLohduttavaa sentäs, että suurin osa päivistä on jo helppoja, ei se ikävä enää yhtä usein iske jos vaikka kesään vertaa. Ja tosiaan, tärkeempää on tehdä niitä uusia muistoja eikä vaan jumittua vanhaan :)
Tsempit taas esseelle, mä alan kanssa yrittää samaa :)
Mia: Kiitos. Surra ja ikävöidä saa ja pitääkin, oli menetys sitten millainen vaan ja jokaisella meillä on omat "tapamme" ja sen mukaan myös pitää elää. Jostakin luopuminen tai jonkun päättyminen on aina myös jonkin alku tai mahdollisuus, vaikka se kliseeltä kuulostaakin. Morris oli sen elämänhetken ja -tilanteen "elämäni harrastuskoira" ja niin mamman poika, mutta sekään, vaikka kokisin samantapaista tunnetta myöhemmin jonkun toisen koiran kanssa, ei vähennä Morrin "arvoa" tai muistoa siitä, sillä jokainen hetki/ajanjakso on ainutkertainen ja niitä uusia hetkiä kohti meidän on vaan pakostakin mentävä, vaiks mieli tekisikin joskus sitä kelloa kääntää taaksepäin.
VastaaPoistaJa on miullakin noita päiviä, kun se ikävä oikein jysähtää, mutta kun kolmikko tulee kyyneleitä nuolemaan ja Vepakin katsoo altakulmien huolestuneena, "ollaanhan me mamma tässä ja hyviä poikia ollaankin, eiks vaan?" On se vaan palattava tähän hetkeen...
Nyt paluu esseen pariin, tsempit myös sinne ahkerointiin! :)