Kuva: Heidi Utriainen
Pystyn välillä jo nauramaan kuvia katsoessa tai touhuja muistellessa. Moo ehti paljon, vaikka vain 4 vuotta. Se on vähän, mutta eli ja teki kaiken 110 %:sti. Oli kiireinen mies, kuten kuvakin kertoo. Viimeisinä viikoina ennen tapaturmaa Moo alkoi varastamaan Vertin kupilta, mikä oli ennen kuulumatonta. Liekö kiireesti popsi evästä matkaansa. Hyviä muistoja on onneksi paljon yhdessä tekemisestä, reissuista jne. Kaikesta siitä mitä ehdittiin kokemaan. Mutta mitä olisimme voineet kokea. Sen pohtiminen sattuu ja kovin! Enkä siihen pysty. Tarviiko edes? Mutta koen, että mitään ei jäänyt onneksi tekemättä mihin meillä oli mahdollisuus. Olen myös onnellinen ja kiitollinen mm. ratkaisustamme minkä teimme keväällä/kesällä -06, kun Morris tuli. Olimme koko "perheen" voimin kotona, nautimme elämästä.
Morris opetti aivan valtavasti koiran kouluttamisesta, vaikka se oli helppo koulutettava. Tai oikeastaan se sai innostumaan kouluttamisesta. Teki asiat kuten piti, ei ennakoinut, eikä kyseenalaistanut. Tuntuu, että kaikki oli niin helppoa, että motivaationi koulutushommiin onkin vähäinen Vertin kanssa, joka ei "palvo" omistajiaan ja tekee jos sille on siitä hyötyä. Motivaatio on siis työstettävä, se ei tule ilmaiseksi.
Aika toki kultaa muistot ja mistä tiedän millainen Verttikin on parin vuoden päästä. Ja nämä pari kuukautta ilman Morria ovat muuttaneet Verttiä kovin. Se on kiintynyt meihin. Ehkä se eli Moon varjossa, seurasi isoveljeä niin, vaikka sitä yksin vietiin, reenasi alkuun omassa ryhmässä jne. Päivä päivältä se vaan muistuttaa enoaan enemmän. Ja ettei kukaan ymmärrä väärin, en halua Vertistä Morrista. Vertti on Vertti! <3 On vain tartuttava haasteeseen ja opeteltava kouluttamaan ja motivoimaan toisella tavalla. Samahan pätee pikkuQuruun. Jokainen on yksilö omine hupsuine ja myös vähemmän mukavine tapoineen. Mutta liekö sellaista yhteistyötä ja sidettä voin enää saada...
Veljekset kuin ilvekset. Kuvat 8.2.10 Tunnistatko?
Amorosan X?
Amorosan X?
Koirat on siitä ihania, että ne elää niin hetkessä. Ne ei muistele. Elämä on tässä ja nyt. Elmohan haisteli silloin Morrista kun Moo tuotiin sisälle. Haisteli ja kävi viereen makamaan ja huokaisi. Nuoli Morrin nenästä valunutta verta pyyhkeeltä. Ihan kuin olisi tajunnut. Vertti puolestaan itki sellaista hätäistä itkua, juoksi Moon ympärillä ja nuoli korvia, kuten teki kun oli Moon lehmänhermoja koitellut liikaa ja Moo alkoi oikeasti hermostumaan. Kun silloin tulimme pääsiäisen jälkeen kotiin, ei Vertti leikkinyt vanhoilla leluilla, makasi portaiden alla tai sohvalla hyvin apeana. Elmo oli myös vaisumpi, mutta selvästi haki läheisyyttä Vertistä. Elmon synttäreiden kunniaksi ostetut uudet lelut alkoivat pikkuhiljaa kelvata. Ehkä viikko Moon kuoleman jälkeen alkoi Vertissä olla elonmerkkejä, leikkiä jne. Elämä jatkui.
Menetykset myös suhteutuu. Olen pohtinut miltä olisi Morriksen menettäminen tuntunut, jos en olisi menettänyt isääni muutamaa viikkoa aiemmin. Tunsin hautajaisaamuna syyllisyyttä, että en tiedä itkenkö edellisenä iltana menettämääni elämäni koiraa vai isääni vai molempia vai mitä? Olen pohtinut myös sitä miltä menetys tuntuu, jos siihen voi varautua ja jos se tulee puun takaa. Kai selittelen itselleni, että Moon lähtö näin oli minulle helpompi. Mutta silti se oli liian aikaisin. Miten olisin kestänyt, jos Morris olisikin sairastunut johonkin ja olisi nähnyt sen kärsivän tai vanhalle Morrikselle olisi pitänyt tehdä se lopullinen. Sitä en ole vielä koskaan joutunut tekemään. Sekin on edessä, ehkä piankin.
Morriksen kuolemasta tulee tänään 3 kk. Tuntuu, että aika on tämän kevään kulkenut hitaasti. Silloin kun kaikki on hyvin, sitä paahtaa vaan menemään ja aika kiirii ohi. Kun on huolta ja murhetta, sitä menee vain päivä kerrallaan. On opeteltava elämänään hitaasti myös hyvinä ja tasaisinakin aikoina.
Huomenta. Pakko kertoa.. mie oon haudannut tähän mennessä kolme koiraa. Ensimmäinen "oma koira" Norri jäi auton alle 2,5 vuotiaana. kuoli heti. Otto jouduttiin nukuttamaan 12vuotiaana, maksa sanoi poks. ja nyt sitten Aapeli, minun päätöksellä, tiesin,että ei kestäisi tämän kesän helteitä enää... Ja jokakerta tekee yhtä tiukkaa... Mutta elämä jatkuu, vaikka aina itkettääkin..
VastaaPoistaMä itkin puolestani lukiessani tätä .. Tulee niin oma menetys mieleen ja toisaalta en osaa ees kuvitella, miltä tuntuu menettää myös ne vielä kokemattomat hetket, me kun saatiin ne kaikki .. Maanantaina tuli 3 kk siit, ku Jessen menetin ja kyllä se menetys vaan on edelleen tosi läsnä. Tuntuu, etten ole enää edes sama ihminen, jotenkin elämä kulkee sellaisena ennen/jälkeen elämänä ja edelleen sellaisia asioita tehdessäni, joita oon viimeksi tehnyt Jessen ollessa, tulee itku (niin kuin se ei jo muutenkin tuis herkästi).
VastaaPoistaOtan osaa sun suruun ja oon niin pahoillani, että te saitte vaan niin vähän aikaa .. :( Onneksi sentäs just niin elämäntäyteistä elämää kuin kirjoititkin, ihanat muistot jäi.
Jatketaan ikävöintiä ja itkemistä, kyllä se tästä koko ajan helpottaa ajan kanssa. Ja onneksi meillä on nuo muut molemmilla <3 Ei ne korvaa, mut ilman niitä tää ois vielä vaikeampaa ..
Pirjo: Näin se on; elämä jatkuu, vaikkakin kovin erilaisena, kun se iso osa sitä on poissa.
VastaaPoistaKiitos Mia. Tosiaankin ihanaa, että meillä on nuo muut karvakuonot, helpompi jatkaa ja ne jos kuka saa itkun vaihtumaan nauruun... Ja miustakin tuntuu, että koko tää kevät on muuttanut miua, sitä on vaan vaikee pukee sanoiksi miten. mm. suhtautuminen tiettyihin asioihin jne. on muuttunut. Jaksamista myös siulle.